On kiinnostavaa, miten eri tavoin ihmiset selittävät menestystään. Harvan urheilijan olen kuullut voiton jälkeen toimittajalle vastailevan, että "meikäläiselle nyt vaan osui näin hyvät geenit, rahakas perhe ja tukijoukot, jotka hoiti arjen rutiinit, jotta mulla oli aikaa treenata".. Se ei taida kuulua siihen kulttuuriin.
Oscargaalassa ja erilaisissa teatterialan palkintojenjaoissa saamme sen sijaan kuunnella väsymiseen saakka kiitoksia työtovereille, läheisille ja tukijoille. Suurimmankaan näyttelijästaran en ole koskaan kuullut selittävän menestystään sillä, että "mä nyt vaan tein niin hemmetisti töitä sen eteen". Musiikkialan artistien suusta semmoista saattaa nykyään kuullakin.
Yritysjohtajien puheita en ole päässyt (enkä vaivautunut) niin paljon kuulemaan, että osaisin sanoa älyävätkö he jakaa kunniaa myös perheelleen, mentoreilleen ja suosijoilleen, jotka ovat mahdollistaneet siinä pelissä voittamisen..
Vakaasti olen siinä uskossa, että itsensä kehumiseen suhtaudutaan eri tavalla eri alakulttuureissa, eikä sillä varsinaisesti ole tekemistä yksilön itsetunnon kanssa. Entisaikoina vaatimattomuutta pidettiin hyveenä, mutta nyt näyttää aika siinä suhteessa muuttuneen. Aiemmin myös miehiltä ja naisilta odotettiin hyvin erilaista käytöstä (muistelkaapa vaan kenen kuului olla kaino ja nöyrä ja ketä komisti itsevarmuus...Ai, eivätkö ne ajat vielä jääneetkään taa!?)
Meillä täällä Etelä-Pohjanmaalla on sanonta, joka aina nostaa niskakarvani pystyyn (mahtaisiko johtua siitä onnekkaasta sattumasta, että olen saanut 1/4 suomenruotsalaista kulttuuri- ja verenperintöä). Se kuuluu "Itte oon itteni kehunu ja aina oon kehutuksi tullu". En osaa sanoa, kuinka paljon siinä on itseironiaa (pelkäänpä että vähän. Itseironia ei yleisesti kuulu täkäläisten hyveisiin). Kovin tosissaan ,erityisesti jotkut miespuoliset, ovat näillä seuduilla sen ottaneet, mutta ovathan perinteiset sukupuoliroolit täälläpäin voimissaan muissakin asioissa.
Pohojalaasen kulttuuriperinnön lisäksi itsensä kehumiseen näyttävät nykyään kannustavan useat Pohjois-Amerikasta (hmm...lähtihän sinne aikoinaan monta laivalastillista hurjapäisiä pohjalaisia..) kulkeutuneet bisnes- ja elämäntapaoppaat. Jotkut näyttävät tosiaan luottavan siihen, että kun vain lujasti itseensä uskoo ja ajattelee positiivisesti, menestystä tulee ja toiveet toteutuvat.
Samoilla linjoilla ovat eräät psykologit, jotka ovat omasta mielestään tutkimuksissaan todenneet, että masennukselta välttyvät todennäköisemmin ne ihmiset, jotka syyttävät epännistumisistaan muita ja pitävät onnistumisia omina ansioinaan. (Mistä looginen seuraus on tietenkin se, että masentumattomat ihmiset jaksavat yrittää edelleen ja onnistuvat uudelleen todennäköisemmin kuin ne masentuneet, jotka lannistuvat).
Itse pohjalaisen omakehun katkussa riittävästi aikaa viettäneenä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että viihdyn paremmin omaan erinomaisuuteensa realistisemmin suhtautuvien ja muillekin tilaa antavien persoonien seurassa.
Varmasti muiden syyttäminen epäonnistumisista suojaa yksilön psyykeä, mutta millä hinnalla? Ainakaan minä en viihdy sellaisen tyypin lähettyvillä, joka voimasanojen saattelemana projisoi omat pelkonsa ja virhearvionsa toisten niskaan. Enkä kyllä sellaisenkaan, joka lapsenomaisesti kuvittelee olevansa niin erinomainen, että omilla ansioillaan on saavuttanut kaiken hyvän elämässään (ja ne, jotka eivät ole yhtä pystyviä saavat syyttää itseään ongelmistaan).
Niinkin sanotaan, että oma kehu haisee, mutta millainen tuo leyhähdys oikeastaan on? Positiivisen ajattelun airueiden mielestä tuoksu taitaa olla (ainakin omaan nokkaan) hyvinkin miellyttävä. Itse en ole samaa mieltä, mutta makuja lienee tässäkin asiassa monenlaisia.
Oscargaalassa ja erilaisissa teatterialan palkintojenjaoissa saamme sen sijaan kuunnella väsymiseen saakka kiitoksia työtovereille, läheisille ja tukijoille. Suurimmankaan näyttelijästaran en ole koskaan kuullut selittävän menestystään sillä, että "mä nyt vaan tein niin hemmetisti töitä sen eteen". Musiikkialan artistien suusta semmoista saattaa nykyään kuullakin.
Yritysjohtajien puheita en ole päässyt (enkä vaivautunut) niin paljon kuulemaan, että osaisin sanoa älyävätkö he jakaa kunniaa myös perheelleen, mentoreilleen ja suosijoilleen, jotka ovat mahdollistaneet siinä pelissä voittamisen..
Vakaasti olen siinä uskossa, että itsensä kehumiseen suhtaudutaan eri tavalla eri alakulttuureissa, eikä sillä varsinaisesti ole tekemistä yksilön itsetunnon kanssa. Entisaikoina vaatimattomuutta pidettiin hyveenä, mutta nyt näyttää aika siinä suhteessa muuttuneen. Aiemmin myös miehiltä ja naisilta odotettiin hyvin erilaista käytöstä (muistelkaapa vaan kenen kuului olla kaino ja nöyrä ja ketä komisti itsevarmuus...Ai, eivätkö ne ajat vielä jääneetkään taa!?)
Meillä täällä Etelä-Pohjanmaalla on sanonta, joka aina nostaa niskakarvani pystyyn (mahtaisiko johtua siitä onnekkaasta sattumasta, että olen saanut 1/4 suomenruotsalaista kulttuuri- ja verenperintöä). Se kuuluu "Itte oon itteni kehunu ja aina oon kehutuksi tullu". En osaa sanoa, kuinka paljon siinä on itseironiaa (pelkäänpä että vähän. Itseironia ei yleisesti kuulu täkäläisten hyveisiin). Kovin tosissaan ,erityisesti jotkut miespuoliset, ovat näillä seuduilla sen ottaneet, mutta ovathan perinteiset sukupuoliroolit täälläpäin voimissaan muissakin asioissa.
Pohojalaasen kulttuuriperinnön lisäksi itsensä kehumiseen näyttävät nykyään kannustavan useat Pohjois-Amerikasta (hmm...lähtihän sinne aikoinaan monta laivalastillista hurjapäisiä pohjalaisia..) kulkeutuneet bisnes- ja elämäntapaoppaat. Jotkut näyttävät tosiaan luottavan siihen, että kun vain lujasti itseensä uskoo ja ajattelee positiivisesti, menestystä tulee ja toiveet toteutuvat.
Samoilla linjoilla ovat eräät psykologit, jotka ovat omasta mielestään tutkimuksissaan todenneet, että masennukselta välttyvät todennäköisemmin ne ihmiset, jotka syyttävät epännistumisistaan muita ja pitävät onnistumisia omina ansioinaan. (Mistä looginen seuraus on tietenkin se, että masentumattomat ihmiset jaksavat yrittää edelleen ja onnistuvat uudelleen todennäköisemmin kuin ne masentuneet, jotka lannistuvat).
Itse pohjalaisen omakehun katkussa riittävästi aikaa viettäneenä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että viihdyn paremmin omaan erinomaisuuteensa realistisemmin suhtautuvien ja muillekin tilaa antavien persoonien seurassa.
Varmasti muiden syyttäminen epäonnistumisista suojaa yksilön psyykeä, mutta millä hinnalla? Ainakaan minä en viihdy sellaisen tyypin lähettyvillä, joka voimasanojen saattelemana projisoi omat pelkonsa ja virhearvionsa toisten niskaan. Enkä kyllä sellaisenkaan, joka lapsenomaisesti kuvittelee olevansa niin erinomainen, että omilla ansioillaan on saavuttanut kaiken hyvän elämässään (ja ne, jotka eivät ole yhtä pystyviä saavat syyttää itseään ongelmistaan).
Niinkin sanotaan, että oma kehu haisee, mutta millainen tuo leyhähdys oikeastaan on? Positiivisen ajattelun airueiden mielestä tuoksu taitaa olla (ainakin omaan nokkaan) hyvinkin miellyttävä. Itse en ole samaa mieltä, mutta makuja lienee tässäkin asiassa monenlaisia.
Anteeksi, ei pitäisi varmaan hymyillä pohjalaiselle uholle. Tunnistan sen, vaikka pohjalaiset tuttavani ovat viljelleet sitä lähinnä itseironian merkeissä. (Juu-u, itseironisia pohjalaisiakin on olemassa.)
VastaaPoistaMinä puolestani olen kotoisin sieltä teiltäpäin katsottuna huomattavaasti idempää. Olen kasvanut siinä käsityksessä, että minä en ole mitään eikä minusta tule mitään.
Siinä missä pohjalainen toteaisi, että minä nyt olen niin hyvä, kun naapuri ihmettelisi, mikä kuvittelet oikein olevasi, meilläpäin oli tapana todeta, että enhän minä, en suinkaan kuvittele, olen tällainen surkea ihmispolo vaan, joka ei osaa eikä tiedä mitään.
Niin ja oikeastaan meilläpäin ei edes kyselty, mitä joku kuvittelee olevansa, kun ei ollut tarvetta pullistella. Samanlaista surkeaa sakkia kaikki tyynni. ;)
Mutta ihan vakavasti - olen vasta aikuisena oppinut rakastamaan itseäni ja arvostamaan omaa osaamistani. Pyrin oppimaan kaiken mahdollisen ikävistä kokemuksista, ja niitähän on riittänyt. Pyrin myös oppimaan omista virheistäni. Joissakin asioissa olen hyvä, joissakin olen kohtalainen ja joitakin asioita en osaa enkä ehkä haluakaan oppia, koska joku muu osaa sen jo erinomaisesti.
Ja miltä omakehu haisee...? Muiden nenäänhän se haisee aina pahalta. Jos ei ihan suoraan sanota, niin ajatellaan kuitenkin, että mitä tuo oikein kuvittelee itsestään.
(Olisikohan sittenkin pitänyt kirjoittaa omaan blogiin..?)
Kysyitpä vaikean kysymyksen. Mikä on terve itsetunto? Ja mikä on oikea nöyryys, vai onko sellaista?
VastaaPoistaVanhat sanovat sen näin:" Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin."
Itse sanon sen näin:
"Pää pystyssä
selkä suorassa
sydän polvillaan."
Ja siitä hajusta... Siltä itseltään se haisee :)
Oikein hyvä, että kirjoitit sen tänne, Celia! Alueellisia eroja ihmisten mentaliteetissa on minunkin mielestäni edelleen paljon. Kaikki me myös tarkastelemme ilmiöitä omista lähtökohdistamme. Ne on hyvä tiedostaa paitsi itsessään, myös muissa. Silloin on paljon helpompi suhtautua mielipide-eroihin ja tarkastella sekä toisia että itseään hyväksyvämmin.
VastaaPoistaItse en ole koskaan asunut Jyväskylää idempänä, enkä oikeastaan sielläkään asuessani kovin paljon tutustunut paikalliseen kulttuuriin. Opiskeluaikaisiksi ystävikseni sattuneet ihmiset, jotka olivat itäisemmästä Suomesta, sattuivat olemaan näitä yltiöpositiivisia. Ehkä olen heidän perusteellaan muodostanut itäsuomalaisesta kansanluonteesta väärän kuvan :)
Siinäpä viisas ajatuskolmikko, mm. Kaikkia noita tarvitaan. Itseään on osattava arvostaa, jotta kykenisi arvostamaan muita. Joskus minusta vaan tuntuu, että nykypäivän ihmisten itsearvostus muotoutuu hieman kyseenalaisten arvojen varaan...(Ulkonäkö, varallisuus, urakehitys..)
Ehkä olen vanhanaikainen, kun minäkin ajattelen, että sen itsearvostuksen alku ja juuri löytyy juuri tuosta sydämen polvistumisesta oikeassa kohdassa ja kestävien arvojen löytymisestä sitä kautta..
Minulle tuli lapsena oikein tutuksi tuo lause omakehu haisee. Sillä tavalla me koulussa toppuuttelimme toisiamme. Sen sijaan en ollut ennen kuullutkaan tuota "itte oon itteni kehunu..." -juttua. Enkä niin ollen tunnista myöskään tuota itsekehuskelua omasta lapsuuden kotipiiristä. Olisiko johtunut siitä, että asuimme E-P:n eteläisimmillä kulmilla, miltei Satakunnan rajalla, ja osa juurista Isojoelta, joka oli aivan oma maailmansa verrattuna kotopuoleen.
VastaaPoistaMutta kuulosti käsittämättömältä tuo joidenkin psykologien "suositus" syytellä epäonnistumisistaan muita ja ottaa kunnia itselleen kaikesta hyvästä. Hyi olkoon!